reissausta ja ruokaa

Matkakohdetietoa, reppureissuelämää ja vegaaniruokaa. Irtiottaja Thaimaassa. Eläinsuojelutyötä.

Kaihertelua Thaimaahan, vaikken oikeasti sinne halua

Saariparatiisissa asuessani näin liian vähän näitä kauniita auringonlaskuja. Yksi syy siihen oli se, että usein olin töissä auringonlaskun aikaan. Olisi ollut eri elämä, jos olisi asunut villassa rinteellä merinäköaloin.

Tulin takaisin Suomeen melkein neljä kuukautta sitten. Tänään on ikävä Thaimaata ja reissailua, enkä tiedä miten pystyn nuo jättämään taakseni. Ja tämä ei ole mitään ”mikset vain ota ja lähde” -kannustuspuheita kaipaava juttu, koska tässä Suomeen palaamisessahan oli kyse monen muun syyn takia siitä, että kyllästyin Thaimaahan ja väsyin reissaamiseen. Tämä kaiherrus on läsnä aina ja kaikkialla, olenhan reissun päälläkin kaivannut toisiin paikkoihin. Kuullostankohan voivotellessani ihan Kyllikki Villalta? Kaukokaipuu ja matkakuume eivät taltu vaikka olisi väsynyt matkailuun ja epäsäännölliseen elämään. Lue: Paluu Suomeen kolmen vuoden irtioton jälkeen (2017) ja Mistä tämä matkusteluhimo oikein alkoi? (2012) >>.

Koh Lantalla jurppi iltojen pimeys. Kun vietti illan muualla kuin kotona, joutui mopoilemaan eikä se ollut turvallista touhua. Syrjässä joutui pelkäämään ryöstöä ja muilla teillä idioottimaisia kuskeja.

Tosi asiassa ihan kaikkialla on pidemmän päälle arkista ja tylsää, varsinkin kun on yksinolosta nauttiva ja tarvitsee semmoista laiskaa chillailua, kuten leffojen katselua ja blogin aihioiden kirjoittelua ihan itsekseen. Mutta jotenkin se unohtuu, kun kokee välähdyksiä reissuilla koetuista fiiliksistä ja paikoista, vaikkeivat ne kummoisia olisi olleetkaan. Lue: Trooppisen saaren harmaa arki (2016)>>

On niin kovin ristiriitaiset fiilikset Thaimaasta. Kun katselen sieltä kuvia ja kirjoittelen jälkikäteen blogijuttuja, minua alkaa kaihertamaan kauheasti. Kaipaan lähinnä Chiang Maita ja Thaimaan matkustelumahdollisuuksia.

Olen aiemmin naurunalaistanut Thaimaassa mopoilevia turisteja ja puistelen päätäni edelleenkin surkeille ajotaidoille ja liikenteen vaarantamiselle. Mutta itsestäni kehittyi mopoilufani, mitä en olisi aiemmin uskonut, enkä voi kuvitella elämää suurimmassa osassa Thaimaata ilman mopoa.

Vaikka minulla alkaa olla taas lämpimiä tunteita Koh Lantan saarta kohtaan, niin en järkevästi ajatellen kaipaa sinne, koska siellä oli niin suppeat mahdollisuudet tekemiselle ja näkemiselle. Jos halusin tehdä siellä jotain kivaa, niin ainoita asioita oli ajaa skootterilla saaren eteläosiin. Sitäkin jos olisi tehnyt liian usein, olisi elämys kokenut inflaation. Sukellusreissut olivat kalliita ja matkat sukelluskohteisiin niin pitkät, etten sitäkään haikaile. Koh Lantalta kaipaan vain Lanta Animal Welfaren eläinsuojelukeskusta, sillä siellä minulla oli laveat mahdollisuudet toimia ja olla hyödyksi. Edelleen on kova kutina siihen, että miten voisi edistää niiden sterilointiklinikoita ja saada koko keskus toimimaan tehokkaammin.

Aivan liian vähän vietin tällaista elämää Thaimaassa. Mojito uima-altaalla auringonlaskiessa ei kuulunut tapoihin monesta syystä. Olisi kyllä saanut olla syytä.

Nyt minusta tuntuu, että jos vielä jonain päivänä muuttaisin Thaimaahan, olisi mukava talo välttämättömyys. Muuten en sinne lähtisi. Nyt kun on tätä eläinperhettä, niin siksikään muu ei tule enää kysymykseen. Eli enää ei halvin majoitus kävisi, vaan asumiseen pitäisi budjetoida ainakin viisisataa euroa kuussa, todennäköisesti enemmän. Mutta oikeasti henkireikäni on ajatella meidän muuttavan ennemmin jonnekin Etelä-Eurooppaan muutaman vuoden päästä, sitten kun saamme tarpeeksemme Suomesta ja talvesta. En ihan tuosta vain aio lennättää eläimiämme enää minnekään. Autolla voisi kyllä muuttaa.

Minulla on niin paljon hampaan kolossa Thaimaan suhteen, että enpä tiedä tulevaisuudesta. Toisaalta se on niin tuttu maa, että sinne olisi helppo mennä. Mutta sekä minä että puolisoni tultiin sieltä Suomeen ihan kurkkuamme myöten täynnä. Aika kultaa muistot, aika aikaansa kutakin ja mitä näitä vielä on. Toivottavasti elämää on vielä paljon edessä.

Huvittavaa, että näihin erään uuden koh lantalaisen hotellin järkyttäviin patsaisiin kulminoituu osa inhostani Thaimaata kohtaan. Lapsellisuutta, käsittämätöntä suhtautumista asioihin ja silkkaa ääliömäisyyttä tuntui moni asia siellä olevan.

Asuntomme edessä kasvoi sentään tällainen iso taro, mutta sisällä ilmastoidussa huoneessa ei ollut mitään näkymiä ulos.

Koirien ulkoilutus biitsillä on tavallaan aivan ihana juttu. Todellisuudessa siihen liittyi hurjaa hikoilua, tarkkaa ajoittamista sekä liikenteen ja ihmisten varomista. Reitti oli hiljainen, mutta ihmiset jotenkin arvaamattomia yli vuoden kokemuksen perusteella. Alma ja Greippi ovat nyt meillä Suomessa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: